Chatissa keskusteltiin naksuttelusta useampanakin päivänä, ja joku kehui laatikkoleikkiä. Otetaan pahvilaatikko, naksutin ja eläin (laji vapaasti valittavissa). Sitten aletaan naksutella, kun eläin tekee jotain laatikkoon liittyvää. Eli katsoo sitä, koskee kuonolla tai tassulla. Tai Hukan tapauksessa, ottaa kannesta kiinni ja ojentaa minulle.
Tämä oli täysin odotettavissa. Hukan logiikka sanoo, että jos joku tavara on lattialla, se täytyy pikimmiten nostaa emännälle.
Miska oli vähän sitä mieltä, että onko moisessa nyt mitään järkeä. Entäs jos vain tillitän kiltisti silmiin? Ja kun ei naksutusta sillä kuulunut, se nykäisi itseään aina lähemmäs ja lähemmäs kunnes lopulta nojasi rintaa vasten ja tillitti sentin etäisyydeltä silmiini. Ja ihmetteli selvästi samalla, että miksikä ei naksahda!
Jonkun toisen koiran kanssa moinen sentin päästä silmiin tillotus voisi jo aavistuksen hirvittää, mutta ei Miskan kanssa. Miska on niin jotenkin. Ei se miellyttämisen haluinen toisaalta ole, mutta se ei ole myöskään tippaakaan dominoiva ihmistä kohtaan. Sillä ei tulisi mielen viereenkään uskaltaa mitään dominoinnin tapaistakaan.
Loppujen lopuksi Miskalle naksuteltiin kun se vilkaisi epäluuloisesti laatikkoa. Muutaman sarjan jälkeen laatikkoon uskallettiin jo ihan pikaisesti tökätä kuonolla.
Hukka puolestaan! Rakas pieni prinsessa, jolla on partaveitsen terävät aivot! Käänsin laatikon nurinpäin ja katsoin mitä koira sitten tekee. Yrittää tietenkin kääntää sitä ympäri. Ja kun estin, se alkoi pohtia ihan tosissaan että mikä tämä juttu nyt on.
Lopputuloksena neiti nosti lelutynnyristä Irma-liskon ja yritti ojennella mulle, ja kun en ottanut, koira asetti liskon laatikon päälle.
Tähän saavutukseen koira oli erityisen tyytyväinen, eikä varmasti vähiten siksi, että emäntä nauroi vedet silmissä tyypin tarkalle asettelutyölle. Hukan kohdalla minun nauru toimii melkein parempana palkkana kuin lihapyörykänpalat. Ainakin joskus, kuten tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti