lauantai 24. elokuuta 2013

Heinäkuun luetut

Johan tässä alkaa olla kohta aika tehdä elokuun luetuistakin oma merkintä... Ihan sama. Nyt meni taas näin.

Heinäkuussa luin (ainakin) 11 uutta kirjaa. Osa niistä uusista kirjoista on sellaisia, joita ei goodreadsissa ole, enkä osaa vieläkään muita lukupäiväkirjoja käyttää.
Hivenen yllättäen olen lukenut aikuisten JA nuorten kirjoja! Kukapa olisi arvannut. Lukumaratonin vuoksi tuli luettua tavallista nopeammin pari päivää, ja sitten tuli piiitkä tauko, kun tuli kirjallinen ähky. Enimmäkseen näemmä nuortenkirjoja.

Chic-litiä, yksi kirja.

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri (Welshin perhe #5), luettu 25.7.
Voi hyvän tähen tätä Walshin perheen porukkaa :D

Pitäis ratkoa kaikenlaisia rikoksia ja selvitellä kadonneet popparin tapausta, vaan onhan se hankalaa tuommoisten ihmisten kanssa. En oikein ehkä osaa selittää nyt enempää. Hämmentävää.

Lukumaratoniin sain tästä 163 sivua lisää


En muuten edelleenkään muista sen enempää, kuin että jotakin kadonneen popparin tapausta piti hirvittävästi selvitellä, ja lopulta päädyttiin hetkeksi suljetulle ja kaikkea. Onneksi kyseessä on chic-lit- kirja, joka ei vaadikaan sen enempää.


Toinen aikuisten kirja on kotimaista.

  Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (luettu 21.7.)

 Ajattelin että tässä olis jotain järisyttävää. Tai edes erityisen hyvää. Mutta ei.
Luen aina mielelläni Lappiin sijoittuvia kirjoja, ja osittain (tai no, what the heck, justiin siksi) luin tämänkin.

Jouni, Marianne ja 10-vuotias Lenne-poika asuvat Lapissa, pikkukylällä. Keskellä metsää. Äiti on "etelänvaris", joka haki kouluun mahdollisimman kauas Kirkkonummella olevasta lapsuudenkodistaan kyllästyttyään miellyttämään isäänsä. Saamelaisalueen opistossa Marianne tapaa poromies-Jounin, rakastuu ja menee naimisiin. Ja jää tieten Lappiin. Ja kun Lenne syntyy, ei takaisin voi enää lähteä.
Mariannella on villisikoja, että olisi tekemistä, Jouni on poromies ja aina kairassa. Jouni ja Marianne riitelevät paljon, ja Lenneä pelottaa. Mutta onneksi Poropoika tulee apuun, eikä Poropoikaa pelota.

Mariannen ja Lennen uuden opettajan, Jyrin, polut kohtaavat ja arvaahan sen miten siinä käy. Marianne tekee muutakin hölmöä, josta jää kiinni. Ja kun Jounille selviää asioiden oikea laita, asiat kärjistyy ja loppuratkaisu on siinä.


Jotenkin henkilöt jäi etäisiksi. Yleensä kun luen, haluan päästä oikeasti henkilöiden nahkoihin, tutustua niihin paremmin. Vaikka olis joku inha ja häijykin tyyppi, haluan silti tietää millainen tyyppi se on pohjimmiltaan. Löytää siitä edes jotain hyvää. Nyt tuntui kuin olisi katsellut tapahtumia kiikarit väärinpäin silmillä. Kaukaa ja pieninä, äänetkin kuuluu vaisuina.
Odotin enemmän aiemmin lukemieni arvostelujen perusteella. Petyin.



Ja sitten sinne nuortenkirjaosastolle, jossa on sentään selkeä jako hyviksiin ja pahiksiin.


 Aleksi Delikouras: Nörtti2 (luettu 25.7.)


 DragonSlayer666 on romahduksen partaalla kuullessaan, että leirikoulu järjestetään Kreikassa. Häntä eivät huoleta oma kalpea ihonsa, olematon sixpackinsa tai edes Hege91, joka on opetellut kreikankielisiä sanoja kuten fobia, demokratia ja musaka. Ylitsepääsemätöntä on äidin poikaystävän Jorgoksen tunkeminen mukaan.Pahimmat pelot käyvät matkalla toteen: nettikahvilat ovat kiinni, Hege91 ei ole retken ainoa mulkku, ja Jorgoksen äiti ryhtyy järjestämään DragonSlayerille kreikkalaista puolisoa.
 (takakansi) 

Noin muuten jätti kylmäksi. Taisin puhua tästä lukumaraton- päivityksessä, ja totesin siinä, etten ollut ihan varma voiko tämmöistä edes laskea luetuksi kirjaksi tai sivuiksi. Mäh.



Dystopiaa! (Nämä hirvitti pientä bretonipoikaa, joka erehtyi tunkemaan syliin luku-urakan aikana.)


Salla Simukka: Toisaalla (luettu 24.7.)


Jospa kerronkin sitten vähän myöhemmin. Jatko-osa Jäljellä- kirjalle. Sama tarina ihan eri näkökulmasta. Alussa selitetään myös miten edellinen loppui. Oikeestaan tykkäsin aika hurjasti.

Sain tästä sivuja 233.


(Argh! Just tuommoista yritän välttää! Olenko kertonut tästä myöhemmin? No enpä ole! Ei näin.)

Tykkäsin kuitenkin ihan kamalasti, kun sai erilaista näkökulmaa Jäljellä- kirjan tapahtumiin. Jäljellä loppui omituisesti ja muutenkin koko katoamis-kuvio jäi ahdistamaan. Onneksi oli tämä, missä asiat selitettiin.
Ei varmasti ole ensimmäinen sarja, jossa tehdään näin, mutta silti idea tuntui omaperäiseltä.
 **** / *****
 

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (luettu 24.-25.7.)


Harvinaisen ahdistava kirja. En tiedä kuinka kaukaisesta tulevaisuudesta tässä on kyse, mutta maailma on kuitenkin mennyt ihan vituroilleen.
On ollut ilmeisesti ydintuhoja ja sotia ja muuta. Puhdasta vettä ei ole, aurinkoa ei näy saastepilven takaa. Ihmisillä ei ole ruokaa ja maa on saastunutta.

Vanhassa huvipuistossa asuu lauma lapsia johtajanaan Dharan Marmor, kiviveristen perillinen. Dharan johtaa Nokkoslapsia, jotka iskevät vallan ytimeen ja haluavat palauttaa maailmaan järjestyksen.

Kaupungissa asuu Vayu, joka ei ole koskaan ollut kukaan. Vayu ei tunne isäänsä, ei ole koskaan tuntenut. Kun Vayun äiti kuolee, kuten kaikki kuolevat, hän kohtaa Miknorin, Dharanin Nokkosupseerin, ja lauman muita Nokkosia. Ja niin Vayu päätyy Huhtikaunaaseen, Nokkosten kapinapesäkkeeseen.

Juuri ennen kuolemaansa Vayun äiti kertoo Vayulle isän nimen, Vayu on Beon Granitan poika Vayu Granita. Toisen kiviveristen suvun perillinen. Yhdessä Vayu ja Dharan voivat siirtyä toiseen maailmaan, jossa aurinko paistaa ja puissa on vielä lehtiä.
Toisessa maailmassa on seinä täynnä kirjoitusta, jota vain Dharan osaa lukea. Kaikki kiviveriset ovat vuorollaan käyneet Toisessa maailmassa, ja jokaisesta parista toinen on Kirjoittaja. Toinen ymmärtää kirjoitusta ja muistaa tulevaisuuden, joka kirjataan ylös seinälle.

Samaan aikaan Huhtikaunaassa valmistaudutaan sotaan Korotratoa vastaan, nykyistä maailmanjärjestystä vastaan.

Ymmärrän syvästi niitä kirjoja, joissa selvitetään kummalliset sanat ja nimet joko kirjan alussa tai lopussa. Yritä siinä sitten muistella kesken melskeen kuka hitto tuokin tyyppi nyt oli ja miten se tähän liittyi. Huhhuh.
Tyylilajissaan kuitenkin varsin hyvä opus. Vaikka saikin aikaan ahdistavan painajaisen.
Lukumaratoniin sain tästä 445 sivua.


*** / *****

Ehkä nämä Dieckmannin kirjat on enemmän lastenkirja-osastoa, mutta mitä väliä sillä on? Opinpa silti jotain uutta.

Dieckmann kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti historiallisista henkilöistä ja tapahtumista. Kirjassa Satujen kuningas tutustutaan nuoreen Zacharias Topeliukseen, lapsuudesta ja kouluvuosista alkaen. Lopussa on lyhyt tietopaketti.
Metsän poika tahdon olla puolestaan kertoo kansalliskirjailija Aleksis Kiven tarinan lapsuusvuosilta eteenpäin. Aleksis Kiven tarinassa kerrotaan myös kirjailijan aikuisiästä.
Väläys pimeässä puolestaan tutustuttaa lukijan Louis Brailleen, nuoreen sokeaan poikaan, joka kehitti sokeiden poikien koulussa opiskellessaan pistekirjoituksen, jota pojat käyttivät alkuun salakirjoituksenaan öisin. Kirjassa seurataan myös 10- vuotiaan suomalaisen Leo- pojan tarinaa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti