En ole ihan kamalasti lukenut uutta elokuussa, mutta jonkun verran kuitenkin. Aikuistenkirjoja neljä kappaletta. Niistä yksi on chic-litiä, yksi elämäkerta (jonka kirjoitusasu on tärkeä, ainakin jos uskoo meidän opettajia), ja yksi ihan tavallinen romaani. Neljäs on vähän... kummallinen, ehkä huumoria. Kokoomateos voisi olla se sana, jota tulevan ammattini puolesta olisi tästä kyseisestä läpyskästä käytettävä.
Alotetaan nyt vaikka siitä, mitä en oikein osaa sijoittaa.
Ja mitäköhän tästä pitäis kertoa? Että valmista tuli, lällällää?
Selibaatti-päiväkirjat kokoaa yhteen kokoelman kolumneja perhe-elämästä, parisuhteista, lastenhankkimisesta ja sen sellaisesta. Kieli on rikasta ja huumori kukkii kuin perunapelto.
Mutta joo. Siinäpä se. Ei ollenkaan sellainen opus, jonka viitsisi lukaista kerralla pois kuljeksimasta, niin kuin mulla on tapana. Pieninä annoksina tosi jees. Yliannostuksen riski on suuri.
Jälkeenpäin ajateltuna en juurikaan pitänyt kirjasta. Liian... jotenkin, äh. En tykkää.
*** / *****
En ole näköjään kirjoittanut mitään merkintöjä tästä, mikä on sinänsä aika kummallista, koska kyseessä on kuitenkin ikuinen suursuosikkini Johnny Depp.
Kirjassa käsiteltiin kattavasti Deppin elokuvaura, parisuhteet ja asuinpaikat. Ja muutama käräjöintitapaus ja mitä se nyt on ehtinyt urallaan tolloilla. Sillä saralla Depp on kunnostautunut ihan kiitettävästi.
Myös Johnnyn klubia puitiin, samoin bänditaustaa ja perhe-elämää.
Loppua kohti meni vähän pinnalliseksi, ehkä suureksi osaksi lasten takia, joista ei julkisuuteen juuri kantaudu mitään.
Silti tykkäsin.
**** / *****
Ida Eriksson, kolmetoistavuotias paimentyttö Sipoon Karhusaaresta, päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen Björkuddeniin Topeliusten pikkupiiaksi. Idan lähtökohdat ovat kaukana vireän kulttuurisuvun elämänmenosta, mutta vähitellen hän saa tutustua vanhenevaan, vatsavaivoista kärsivään kirjailijaan ja oppii ylittämään kieli- ja säätyrajoja.
(takakansi)
En ole merkinnyt tästä mitään muistiin, koska sain loppuun junassa, eikä ollut energiaa suoltaa mitään kovin järkevää tekstiä.
Muistan pitäneeni kirjasta ihan hirveästi. Ida-reppanaan pystyi samastumaan (mikä on kummallista, kun kyseessä on pieni orpotyttö jostain maalta viime vuosisadan lopulta), ja Idan vaiheita seurasi mielenkiinnolla. Onneksi tämä on osa sarjaa, jossa elämä heittelee Idaa eri suomalaisten kulttuurivaikuttajien koteihin. Kulttuuriperheiden elämää seurataan siis palvelijan, piikatytön näkökulmasta, mikä on mukavan erilainen ratkaisu.
Vähän hämmensi kirjassa paljon puhuttu ruotsi. Ihmisethän siis toki puhuivat paljolti ruotsia tuohon aikaan, niin tietenkin myös Topeliusten perhe. Dialogi oli oikeasti ruotsia, ja välillä sai arvailla, että mitäköhän tuo nyt sitten tarkoitti. Silti pidin.
**** / *****
Ja loppuun ehkä karsein lukemani kirja (tähän asti), kyllä tämä ainakin top 10:n päätyy.
En tiedä oliko kyse enemmän siitä, että olin väsynyt ja tympääntynyt, vai siitä että kirja vain oli kamala.
On hirveää lukea ihmisistä vailla minkäänlaista toivoa, ilman että sitä toivoa annetaankaan missään välissä.
Nappasin kirjan kaverin kirjahyllystä (ikkunalaudalta) matkalukemiseksi, kun tiesin matkaa olevan 3/4 vuorokautta. Kuten sanottu, väsytti. Ja väsyneenä pienet tunneihmiset ei voi lukea tämmöisiä kirjoja. Tuli paha mieli. En silti taida lukea tätä pirteämpänä uudestaan. Ei vain jotenkin ollut sen arvoinen.
** / *****
Vaan älkää vaipuko epätoivoon, ystävät. Kyllä minä luin nuortenkirjojakin!
Dystopiaa! Sitä kaikkein ahdistavinta laatua, missä mikään ei ole hyvin ja kohta kuolee kaikki!
En jaksanut jotenkin oikein keskittyä. Olis taas pitäny ensin lukea ne kaksi aiemmin ilmestynyttä osaa, mutta kun vää-vää. Enpä lukenut, ja nyt meni suurin osa heittämällä ohi. Pöh. En päässyt sisälle kirjaan.
Hirveästi mentiin joka puolelle, tuntui että uusia tyyppejä tupsahteli sieltä täältä, kaikilla oli vähän ketunhäntä kainalossa eikä keneenkään voinut luottaa.
Oli se yhteiskunta ja rajaseudut ja lentäjät ja lääkärit/parantajat, arkistoijat ja vaikka mitkä. Hirveästi uusia juttuja, tai sellasia epäselvyyksiä ja kummallisuuksia, mitä ihmettelin jo edellisissä osissa.
Kertooko kirjasta jotain, etten muista kumpi lopulta "sai" Cassian, Ky vai Xander?
En jotenkin. Tykännyt.
*** / *****
Kaksi hahmoa taistelee revenneen taivaan alla. Saatan vain katsoa vierestä, kun he käyvät toisiinsa kiinni yhä uudestaan ja uudestaan.
Kallion kasvatti Raisa ei Kainuun korven Hukkavaaraan muuttaessaan osannut aavistaa, miten paljon hänen maailmansa muuttuisi. Paettuaan susirajan vaaroilta takaisin Helsinkiin Raisa on yrittänyt keskittyä kaiken tapahtuneen unohtamiseen.
Mutta suuri rakkaus, Mikael, ei ole niin vain unohdettavissa. Eikä Hukkavaara ole vielä paljastanut läheskään kaikkia salaisuuksiaan.
Sudet kutsuvat. On pakko palata takaisin, vaikka se tarkoittaa ajautumista keskellä repivää taistelua. Jos ei edes omiin tunteisiinsa voi luottaa – keneen voi?
(takakansi)
En ole ihan varma mielipiteestäni. Tykkäsin joo, toki. Mutta miksi tykkäsin ja mistä erityisesti, en ole ihan varma. Synkkä sinänsä, ja tykkään erityisesti Raisan valokuvaamisesta.
**** / *****
Tuotaa... Mitäköhän kummallista tässä oikein tapahtui? Eka ne näkee jossain paikassa x, sitten ne vähän nai, tyttö oppii heittämään veistä, varastaa neljä veistä viidestä ja painelee tiehensä.
Sitten se seikkailee siellä täällä pitkän aikaa, kohtaa Metsästäjän (jonkun tyypin, joka luulee tyttöä pojaksi ja alkaa jahdata sitä) ja valkotukkaisen Even, jolla on suuri merkitys kirjassa jossa mikään ei merkitse mitään.
Sitten tyttö löytää pikkuhiljaa kaikki veitset, jotka kadotti matkan varrella.
Oli aika yhdentekevä tieto, että kirjan alkutapahtumat sijoittuu Pohjanmaalle. Tai edes Suomeen. Jos tuon koko ajan sivussa olevan päähenkilön nimi on Andrei Krapl, niin... no, voiko sitä kuvitella olevansa Suomessa, jos ei päähenkilön nimeä tiedä?
Metsästäjälle tyttö antaa muistaakseni nimekseen Helena, joka ei sekään kerro maasta vielä mitään.
Olen hyvin hämmentynyt.
*** / *****
Hassua etten ole tehnyt tästä tarkempaa merkintää, vaikka pidinkin tästä kovasti.
Se ei tuo Lumikki oikein osaa pysyä erossa ihmisten ongelmista. Vähän harmillista, kun se tuntuu olevan kuitenkin niin mukava tyyppi!
Nytkin se hengailee Prahassa reppureissulla, ja törmää johonkin Zelenka- tyttöön, joka puhuu sille ruotsia ja väittää olevansa Lumikin siskopuoli. Zelenkassa on kuitenkin jotakin varsin kummallista.
Ympäristössä tapahtuu muutenkin outoja, ja tarkkavainuisena Lumikki sotkee itsensä perinpohjin asioihin. Hölmö tyttö, olis nyt antanut olla vaan. Vaan eihän tämmösten kirjojen sankarit ikinä anna. Eihän siitä muuten mitään kirjaa syntyiskään!
Lumikki sotkeentuu jonkun hämäräperäisen uskonlahkon touhuihin, tutustuu tv- toimittajaan ja pakenee henkensä edestä pitkin hautausmaita. Kuulostaa varsin hengästyttävältä, eikö? Niin se olikin!
**** / *****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti